II.
Suomalaiset oppineet ulkomailla Ja Opilliset seikat Suomessa.
Jo, näet, edellisen vuosisadan keskupaikoilta saakka oli tavattu Suomalaisia milloin Pariisin Yliopistossa, milloin Pragissa tai sitten vuodelta 1409 alkaen Leipzigissä, ja muutamatpa heistä olivat ennättäneet nousta korkeimpiin yliopistollisiin arvoihin, Rehtori-virkaan sekä kansakuntansa Prokuratoreiksi ja Rahavartioiksi (Receptor). Asian oikeata laitaa ei käy ymmärtää, ellei muistuteta, että Pariisissa, jonka Yliopisto mainioin oli ja ikäänkuin muiden esikuva, Taidetten (eli, kuten me sanoisimme, Viisaustieteen) tiedekunta oli jaettu neljään kansakuntaan jäsentensä ja opistolaisien syntyperän suhteen. Ranskalais-kansakunta, joka suurin oli, käsitti kaikki eteläiset maat; Normandialais- ja Pikardialaiskansakunnat käsittivät pohjois-Ranskan ja Belgian; mutta Englantilais-kansakuntaan, joka kuitenkin vähin oli, kuului paitsi Englanti myös koko Saksa ja kaikki pohjoiset valtakunnat. Tässä viimeisessä kansakunnassa siis oli Suomalaistenkin sia. Kukin kansakunta itse valitsi Prokuratorinsa kuukaudeksi ja Rahavartiansa vuodeksi, mutta kaikki kansakunnat yhdessä valitsivat Rehtorin kolmeksi kuukaudeksi. Kaikki nämä virat pidettiin suurina luottamus-arvoina, ja niinkuin sanoimme oli meikäläisiä jo monta kertaa tavattu näillä sioilla. Niinpä esm. jo v. 1347 Marrask. 25 p. oli Pariisissa eräs Maisteri Konrad, kaniiki Turusta (Magister Conradus de Suecia Canonicus Aboensis), valittu Englannin kansakunnan Prokuratoriksi ja samassa koko tiedekunnan lähettilääksi Paavin-istuimelle muutamassa riita-asiassa Jumaluusopin tiedekuntaa vastaan.[2] Noin 19 vuotta myöhemmin eli v. 1366 tapaamme toisen Turkulaisen kaniikin Rehtorina samassa yliopistossa. Se oli Juhana Pietarinpoika eli Johannes Petri, syntysin Westerosista Ruotsissa mutta nyt jo Suomen puolelle muuttanut, jossa hän pian valittiin Turun pispaksikin v. 1368 ja lyhyellä vaikutus-aiallansa osoitti suurta katolista intoa ja toimeliaisuutta.[3] Ja nyt äskettäinkin, tuskin kymmenen vuotta ennen näiden viiden Suomalaisen tuloa Pariisiin, oli taas yksi heidän maamiehistään Pietari Roodh Turusta noussut samaan Rehtori-arvoon Kesäk. 23 p. 1416.[4]
Nämä Suomen miehet siis olivat erityiseen arvoon ennättäneet opillisissa pyrkimisissään. Mutta muita oli monta, jotka palasivat kotimaahan Maisteri-nimellä, joka ei ollut saatavana kuin kaukaisissa ulkomaan oppipaikoissa ja antoikin tiedetten alueella saman arvon ja kunnian kuin Ritari-nimi maallisissa tiloissa. Pispa Beroni Balkki oli myöskin tämän arvon itsellensä ansainnut, ei tietoa missä opistossa. Hänen seuraajansa Maunu Tavast, joka tätä nykyä levitti Turun hiipalle loistetta, oli Pragissa tullut Maisteriksi. Tästä aiasta lähtien se arvattavasti olisi pidetty kovin sopimattomana melkeinpä häpeänä koko maallemme, jos Turun pispan-istuimelle olisi tullut miestä, jolla ei tätä opillista arvonimeä ollut. Useat Turun kaniikit ja moni kirkkoherra maaseuduillakin, — nimitän Suomalaisen nimensä tähden Nikolao Karhun Mynämäellä —, kantoivat tämän ulkomailla ansaitun kunnia-nimen, ja Suomen oppilaiset eivät suinkaan olleet harvinaisia ulkomaan Yliopistoissa, varsinkin Leipzigissä ja Pariisissa.
Niinkuin tiedämme, kaikki oppi tähän aikaan, jos kohta maallinenkin aineeltansa, kuitenkin viimeistä lukua tarkoitti kirkollista vaikutus-alaa, ja kirkon isännät Suomessakin eivät voineet olla huolettomia niiden kasvatuksesta, joiden piti täyttämän papilliset virat sekä ylhäiset että alhaiset heidän hiippakunnassansa. Turun pispat, joiden hengellisen hallituksen alle koko Suomi kuului, olivat siis jo aikasin asettaneet omaan lähisyyteensä kouluja, joissa tarpeellinen pappisopetus annettiin. Varmaan tiedämme, että tähän aikaan Suomessa löytyi vähintäin kolme koulua, joista Turun kathedrali-koulu epäilemättä oli vanhin ja tärkein, mutta myöskin Wiipurin koulu ja Dominikaanein luostari-koulu Turussa tarjosivat ajan-mukaista opetusta. Jälkimäisestä erittäin tiedämme, että siinä löytyi v. 1418 myöskin yksi Lector Sententiarum, s.t.s. Viisaus-tieteen opettaja. Kathedrali-koulussa oli Koulu-mestari (Scholasticus) luultavasti ainoana opettajana, ja alisissa luokissa saivat edistyneemmät oppilaiset opettaa. Oppilaiset kutsuttiin silloin ja vielä monta aikaa jälkeenkin päin Teineiksi (sanasta: Diaconi, s.o. palvelijat), mutta latinan kielellä aina Scholares, ja olivat enimmältä osalta talonpoikaista säätyä, koska papisto oli naimasta kielletty ja äpärä-lapsia ei päästetty kirkollisiin virkoihin. Nämä köyhät Teinit saivat loma-aikoina kulkea määrätyillä pitäjillä kokoilemassa elatus-varoja; sillä kerjääminen ei pidetty häpeänä, kun se muka Jumalan kunniata tarkoitti. Oli myöskin luonnollista, että rahvaan piti näitä nuoria opin-vesoja auttaman, koska nyt talonpoikaisen säädyn omatkin lapset pääsivät tällä tiellä kirkon arvollisiin virkoihin; ja sopihan kansan sen lisäksi iloita siitäkin, että muka Katolisen uskon lahja oli sille suotu, kuten sen-aikuisessa virressä laulettiin:
Ergo, plebs Finnonica, gaude de hoc dono, quod fact' es Catholica!
se on:
Siis nyt kiitä onnen lait
Suomen rahvas aina,
Kun Katolis-uskon sait.
Kuitenkin kun kirkolliset virat alkoivat antaa rikkautta ja muuta mahtavuutta, rupesivat aatelisetkin panemaan lapsiansa näihin oppilaitoksiin, ja näin köyhä ja rikas yhtyivät samoilla koulupahnoilla; — sillä koulu-penkeistä emme vielä saa puhua. Eroitus oli vain se, että rikkailla oli vara jatkaa tieteilemisiaan ulkomailla, kun kotimainen koulu oli läpi-käyty, mutta köyhän täytyi enimmästi kohta ruveta papilliseen virkaan, niin pian kuin tarpeellisin opin-sauna omassa maassa oli kestetty. Silläpä alkoikin tähän aikaan ainoastaan suuri-sukuisia yletä korkeampiin kirkollisiin virkoihin, ja muiden muassa nykyinen Turun pispakin Maunu Tavast kuului jo syntymältänsä maamme mahtavien lukuun.
Varsin todennäköistä on, että Suomen kouluissa juuri se määrä opetusta annettiin, mikä oli oppilaiselle tarpeellinen päästäkseen Taidetten tiedekuntaan ulkomaan Yliopistoissa. Tämmöinen opetus jakaantui kolmeen luokkaan: 1:ksi, Sisäluku ja Kirjoitus, jonka ohessa teroitettiin alkupuolta Donaton Latinaista kielioppia (De octo partibus), sovitettuna Katonin Distikhoihin. 2:ksi. Laveampaa kielioppia, nimittäin Latinan kielen säännöttömyydet, sekä Lauseoppi (Syntaxis) ja Runomus-oppi (Prosodia), johon tarpeesen ainakin Ranskan maalla käytettiin erästä Alexander de Villa-Dei'n tekemää oppikirjaa, ja harjoitukseksi Latinaisia runoniekkoja sekä muinoisia että uudempia. Lisäksi harjoitettiin sen aian Rhetorikaa, s.t.s. opetettiin ne lause-tavat, joita piti käyttämän kirjoittaessa jollekulle suurelle herralle, tai pispalle, tai kapitulolle, j.n.e. Epäillä kentiesi täytyy, opetettiinko Suomessa myöskin Luvunlaskentoa, joka kutsuttiin nimellä Algorismus ja muutoin tavallisesti kuului tähän luokkaan. 3:ksi, Vihdoin tuli Logikan eli Ajatusopin alkeet kirjasta Summulae, joka oli lyhennetty Pietari Espanjalaisen Organon nimisestä teoksesta. Että Laulu-opetusta sen ohessa annettiin, on luonnollista, koska tämä taito oli niin tarpeellinen sikäläisessä jumalanpalveluksessa. Kaikki oppikirjat täytyi koululaisen itse kopioita ja sitten lukea ulkoa. Kaikki opetus kävi latinaksi, myös sisä-luvussakin ja kirjoittamisessa, sillä äidinkielet pidettiin joka paikassa halpa-arvoisina. Oppilaisen oli velvollisuus aina ja joka paikassa käyttää tuota tieteen ja opin ainokaista kieltä, eikä päässyt suinkaan rankaisematta, jos hän tästä poikkesi omaan muka raakalais-puheesensa (barbaricum). Vitsa muutoinkin pidettiin kaikkien tarpeellisimpana opetus-aseena, jolla myöskin nuorille papeille teroitettiin terveellinen nöyryys ja siivo. Asia ei pidetty minään häpeänä; se oli sen aian käsityksen mukaan ei ainoastaan rangaistusta vaan myös syntisen lihan kuolettamista, ja iloisesti lauloivat teinit:
Felix ludus, in quo nudus Scholaris verberibus non succumbit, nec decumbit Magistri livoribus.
Ergo gaude, plaude, laude! j.n.e.;
eli niinkuin Hemminki Maskulainen somasti suomentaa:
Opin sauna
Autuas aina,
Koska vitsoill' vihdoillaan, j n.e.
Millä iällä tämä alkeis-opetus tavallisesti oli suoritettu, ei käy tarkkaan määrätä. Pariisin alkeiskouluissa eli Pedagogioissa, joissa arvattavasti täytyi olla vireämpää oppi-liikettä, oli koulunkäynti usein 12:n tai 13:n iällä päätetty; mutta epäillä täytyy, että Suomessa niin aikasin valmistuttiin, saati että niin nuoria koululaisia olisi ulkomaille lähetetty lukujansa jatkamaan. Saammehan siis epäilemättä lisätä joitakuita vuosia niiden iälle, jotka täältä Suomesta lähtivät Pariisiin. Arvattavasti oleskelivat Pariisissa ainoastaan 2 vuotta ennen Bakkalario-tutkintoansa, ja koska aina jo seuraavana vuonna tulivat Licentiateiksi ja siihen tarvittiin 21 vuoden ikä, niin eivät lie 18 vuotta nuorempana tänne tulleet. Mutta sittenkin olivat nähtävästi kovin nuoria ja kokemattomia tullaksensa tuohon suureen kanpunkiin, joka jo silloinkin oli turmeluksen markkina-paikkoja. Luonnollista ja tarpeellista siis oli, että he ensi-alussa tulivat jonkun erityisen hoidon alle, ja yleinen tapa olikin, että niinä kahtena vuotena, joiden kuluessa valmistuivat Bakkalario-tutkintoonsa, joku Maisteri valvoi sekä heidän opetustaan että muuta elämätään. Usein tämä holhous kesti siihen asti kun olivat Licentiati-tutkintonsa tehneet. Paitsi sitä olivat useat maat ja paikkakunnat perustaneet Pariisissa Kollegioita, joissa joku määrä opistolaisia sai vapaan elannon ja asunnon tarkkojen sääntöjen alla. Ruotsin valtakuntaa varten, johon Suomikin kuului, oli aikanaan ollut kolme semmoisia Kollegiota, nimittäin: Ruotsin eli Upsalan Kollegio, Linköpingin ja Skaran, mutta kaksi olivat varmaankin jo rappiolle tulleet, eikä tietoa, oliko kolmaskaan enää voimissa. Ainakin mainitaan v. 1392, että ne kaikki samoin kuin Tanskankin kollegio seisoivat tyhjinä. Englantilais-kansakunta sitten tavallisesti jätti niiden huoneet hyyrylle taikka antoi ne asuttaviksi Tanskan ja Ruotsin sekä arvattavasti Suomenkin opistollisille. Mahdollista siis on, että meikäläiset vielä silloinkin asuivat yhdessä kohden. Linköpingin Kollegion asema oli "ad cornum Cervi" eli rue Saint-Hilaire, — siis Genoveva-vuoren pohjois-rinteellä, lähellä nykyistä College-de-France'a. Muut seisoivat samoilla lähistöillä; sillä yleensähän koko tämä Genoveva-luostarin ja Pikkusillan (Petit-Pont) väli oli täynnänsä Yliopiston kouluja ja kollegioita.[5]