KAKSI VIHAN-AIKAA.
Ruotsin mahtavuuden aikana, jolloin Pähkinälinna ja Käkisalmen linna olivat raja-varustuksina, ei enää entisellä tarkkuudella hoidettu Viipuria eikä Savonlinnaa. Tuon tuostakin tehtiin välttämättömät korjaustyöt. Järjestyksen vuoksi nosto-silta joka ilta vedettiin ylös Savonlinnan ja Tallisaaren väliltä. Mutta eipä tullut kenenkään mieleen, että varsinainen vaara, — ellei joku satunnainen puuska niinkuin Kaarlo Kustaan aikuinen — saattaisi enää näihin seutuihin ylöttyä.
Haikea hairaus! — Savon piti vielä kerta muuttua raja-maakunnaksi. Sen piti muun Suomen kanssa kärsiä vihollis-vallan kaikki kauhut. Kahdesti hävitettynä, se vihdoin oli rikki leikattava riiteleväin valtain sovittajaisiksi.
Kesäkuussa 1710 joutui Suomen luja lukko, Viipuri, Venäläisten valtaan. Syksympänä Käkisalmen kävi samoin. Savoa jo uhattiin sekä idästä että etelästä. Kymmenen-vuotiset ponnistukset suuren sodan kannatusta varten olivat tämänkin maakunnan voimia näännyttäneet. Katovuosia oli lisäksi tullut. Kansa alkoi tuskaantua, eikä enää paljon väliä pitänyt, minkä vallan alle vihdoin jouduttaisiin. Elokuussa Eversti Kaarlo Armfelt pienen joukon kanssa seisoi itäpuolella Savonlinnaa, vartioimassa Pulkasalmen tietä. Yht'äkkiä suuri Kasakka-parvi tunkeutui toista tietä vesien yli ja Armfelt'in täytyi hätäisesti peräytyä linnan turviin. Venäläiset ajoivat häntä takaa Kyrönsalmelle saakka, missä linnan tykit heitä tervehtivät.
Tämä vaara kuitenkin jälleen poistui, ja seuraavana vuonna Suomen sotaväki näytti voitolle tulevan. Armfelt eteni Parikkalaan, jossa löi Venäläiset parissa tappeluissa. Nieroht pää-armeijan kanssa alkoi Viipuria ahdistaa, ja Suomalaiset sissit tunkeutuivat Nevajoelle asti. Vaan armeija jo nieli ja kulutti kaikki mies-voimat Savostakin. Ei enää ollut niitä aikoja, että Savon maakunta itsekseen olisi osannut puolustustansa ajaa. Se jäi hetkeksi tapauksista syrjälle, sill'aikaa kuin vihollinen tunkeutui maamme eteläisiin ja läntisiin osiin. Vihdoin kuitenkin senkin vuoro tuli. Kesällä 1714, kun Suomen armeija jo oli peräytynyt Raaheen saakka, kuli Venäläinen sotavoima piirittämään Savonlinnaa. Päällekarkaus tapahtui tällä kertaa lännen puolelta, Laitasillan yli, ja kaupunki joutui heti vihollisten valtaan. Linna ainoastaan kuusi viikkoa kesti Venäläisten pommeja. Kun ei mitään apua ollut odottamista ja koko maakunta jo oli valloitettu, tapahtui heittämys Heinäk. 29 p. 1714. Varustusväki sai vapaan lähdön ja marsitettiin Iisalmen kautta Pohjanmaalle. Savon ruotu-sotaväestä olivat useat jo karanneet kotiseuduilleen. Toiset seurasivat yhä Ruotsin lippuja, vaikka isänmaa oli kadotettu. Urhea Longström, syntyänsä Savon talonpoika, kaatui vihdoin Norjan tunturien kesken.
Rauha tuli vasta seitsemän vuoden perästä. Joulukuussa 1721 Venäläiset lähtivät Savonlinnasta, ja Savonmaa palautettiin Ruotsin vallan alle. Vaan sen asema oli ihan toinen kuin edellisellä vuosisadalla. Venäjän raja alkoi kohta Punkasalmen takana, vaikka koillisessa tosin Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomen yhteyteen. Sitä vastoin oli Viipuri ja lähin meren-rannikko tullut Venäjän alueeksi. Savolaisten luonnollinen kauppatie oli siis katkaistu, se tie, jolla Savon terva oli ulos-viety ja suoloja maahan tuotu. Lappeenrantaan asti voitiin kulkea niinkuin ennenkin. Siellä oli maaherran asunto, jonka virkapiiri ulottui Kymen suusta Lieksaan saakka. Mutta Lappeenrannan ja Viipurin välistä kulki valtaraja, ja Savon kauppa oli tästä-pitäin käytävä Lappeenrannasta Haminaan, joka oli lähin Ruotsinvallan tapuli-kaupunki.
Tämä oli kyllä hankalaa, mutta ei kumminkaan mahdotonta. Mahdottomampia oloja oli vielä tulossa.
Synkillä aavistuksilla vastaan-otettiin Savonmaalla sanomat uuden sodan tulosta v. 1741. Jo samana syksynä Kasakat polttivat sadottain kyliä raja-pitäjissä. Maaherra Stiernstedt, vanhasta Viipurilaisesta Theslef-suvusta, koetti rahvaan avulla järjestää maakunnan puolustusta ja saikin viholliset karkoitetuiksi. Mutta seuraavana keväänä tuli vielä ankarampi hävitys-puuska, joka levisi Savonlinnan seutuihin saakka. Paljon ihmisiä pakeni linnan turviin. Mikä kamala näkö-ala kevät-yön pimeässä vanhan Olavin-linnan harjalta! Ylt'ympäri ainoastaan palavien kylien ruskea hohde! Varsinainen valloitus tuli kuitenkin vasta syksyllä, sitten kuin Venäjän pää-armeija jo oli tunkeunut Helsingin seuduille saakka. Elok. 8 p. 1742 Olavin linna joutui lopullisesti pois sen vallan alta, jonka vahvistukseksi se oli rakennettu.
Siihen aikaan ei suinkaan näyttänyt siltä, että Suomenmaa enää palaisi Ruotsin vallan alle. Keväällä 1743 tosin Ruotsin sotavoima ilmestyi sekä Oulun seuduilla että Turun saaristossa. Tuuma oli, että Freudenfelt'in piti tunkeuda Pohjanmaalta Savoon. Mitä Savon miehet lienevät asiasta ajatelleet, on vaikea sanoa; mutta heidän virkamiehensä ja pappinsa, Agander'it, Gummerus'et, Mechelin'it ja Helsingius'et, lähettivät vakojia tiedustelemaan muka "vihollisten" etenemistä ja käyttivät itseänsä kaikin puolin keisarinnan uskollisina alamaisina. Rauhanteossa olikin paljon kysymystä, että Savonmaa ja Pohjois-Karjala nyt liitettäisiin Venäjän voittomaihin. Keisarinnalla kuitenkin oli muita mielitekoja, kuin lisätä herruutensa loistoa muutamilla kuivilla kivi-mä'illä Savon syrjäisistä erämaista. Ainoastaan tuo toistamiseen valloitettu linna täytyi pitää. Sen vuoksi vedettiin kartalla rajalinja idän, lännen ja pohjan puolella Savonlinnaa, noin kahden peninkulman kaukaisuudessa. Se oli raja semmoinen, joka leikkasi talot ja tilukset poikki ja halki. Jos pirtti oli Ruotsin puolella, saattoipa sauna olla Venäjän valtakunnassa. Melkein koko Säämingin pitäjä tuli Venäjän alle, lisäksi vähäinen kulma Rantasalmea ja pitkiä palstoja Sulkavaa ja Kerimäkeä. Eikä kaikin paikoin perästäkään tietty, missä raja oikeastaan kulki. Taloja oli, jotka 65 vuotta pysyivät neutralisena alana, eivät kumpaisellekkaan valtakunnalle veroa maksaneet, eivätkä saaneet käräjä-asioitansa muulla keinoin ratkaistuiksi, kuin että otettiin oikeuden jäsenet molemmista valtakunnista.
Savon asema oli nyt todellakin eriskummainen. Sen linna ja sen ainoa kaupunki olivat vieraan vallan alla. Tämä valta pisti neliskulmaisen sarven maakunnan sydämmen läpitse. Savon mahtava vesijakso oli ikäänkuin hammas-saumoihin rikki leikattu. Puumalan-salmi tosin kuului Ruotsin valtaan, mutta jos siitä lähdettiin pohjaan tai etelään, kohtasi Venäjän valta. Kaikki entiset kauppapaikat, Lappeenranta, Hamina, koko merenrannikko Kymen läntiseen suuhun saakka oli vierasta valtakuntaa. Niin-muodoin Savonmaa ja vielä enemmin Pohjois-Karjala olivat suljetut umpinaiseen soppeen, estetyt kaikista luonnollisista liike-väylistä. Näiden seutujen kauppa alkoi tästä syystä kääntyä Pohjanmaan kaupunkeihin. Mutta hallitus tahtoi, kadotetun Haminan sijaan, perustaa uuden tapuli-paikan Savon kaupalle; Loviisa länsipuolella Kymijokea sai Haminan oikeudet, niinkuin Hamina aikoinaan oli saanut Viipurin oikeudet. Luonnottoman valtarajan lisäksi tuli siis luonnoton kaupparaja. Se oli hallituksen puolelta täysi todenteko; sillä vahteja asetettiin Savon ja Pohjanmaan välille, estämään luvatonta tavaran-kuljetusta. Aian-pitkään ei tämä tosin auttanut; Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kauppa kumminkin lopulta kääntyi Pohjanlahteen päin, jonka rantakaupungit tästä aiasta alkavat rikastua. Mutta eipä sekään kulku ollut aivan lyhyt eikä aivan mukava; se oli ainoastaan mahdottomista mahdollisin.
Hallinto-olot eivät olleet iloisia nekään. Se maaherra, jonka oli valvominen Suomen sydänmaiden edistystä, asui Loviisassa; sillä tämä oli koko läänin ainoa kaupunki. Sinne sitä oli lähteminen Iisalmelta ja Pielisjärveltä saakka, läänihallituksen apua etsimään. Yhteys muun maailman kanssa oli kaikin puolin hankala. Savon ainoa postikonttori oli Mikkelin kirkonkylässä. Henkinen edistys näytti yhtä mahdottomalta kuin aineellinenkin. Rantasalmelle koetettiin sijoittaa se trivialikoulu, joka ennen oli Lappeenrannassa ollut; mutta se ei tahtonut menestyä.
Todellakin, — nämä avarat perät olivat niinkuin hukatut Ruotsin valtakunnan tietämättömiin komeroihin.