Vanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien keskellä karmivassa vedessä velloin.
Juuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle noukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä martioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain kiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla lepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka pidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä liioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani… Suoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine luineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin mieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä jotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen laikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha voitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän, ja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten helmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen enempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan. Hupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi villi fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu. Mehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta ja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen. Suun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui vetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia eleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.
Olin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla kuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain huononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja puoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen, panama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa aamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, — ja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella koomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo ruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri, joista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.
Nauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla kiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei oikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.
Tapasi prinssi nyt prinssessansa!
Se hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi nopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän piston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin hattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen kuului?
Isoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!
Voi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut!
Tämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.
Maisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu sujumaan.
— Kalassako?