Mitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen hienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään, yhä diplomaattisemmaksi kylmeten.

Notkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se saattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa täydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä käymään kartanossa.

— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.

— Kotona ollaan!

— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.

— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää kursailematta.

He ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:

— Hei sitten vaan!

Maisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt, kohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.

Isoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi kesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin, että västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät. Märät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet pyyhkivät sivuja —