Viimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka Väinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi vuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat vuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä noin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät pahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin kielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen, — pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen. Että samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä pysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen sisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.
Maisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan vastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli työntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti ylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli äsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito suomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli hämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli varsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa ei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja kaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin ravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut itsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!
Eric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen vanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.
Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän, piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi. Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! — jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle, kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä, kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.
Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta) tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla — hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin Elma.
Kokouma kuriositeetteja!
Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.
Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään. Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja — kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet, mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan. Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas, raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä halusivat nähdä yläkerran taidehallia.
He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön, emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se uudestaan?
Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.