Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:
— Minä en tee koskaan mitään.
— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä kaikesta.
Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli hänellä syytä sanoa:
— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —
Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta, väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.
Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.
Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:
— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!
Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan, kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.
Onnellinen tiedemies!