Lempi ei käsitä, että ei se liitä, jolla ei ole, mitä liittää —
Yksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan, yksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän poltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen, luonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei syntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön onni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava, väkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.
Peto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset ihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat niin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä esiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi jälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —
Lempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon, onnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman lapsensa isää —
Hetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Tuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä', kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!
Heinä alkanut…
On niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät, keväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja pitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on vain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä! Pellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki… Kissani Kurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla… takaruumiista hampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran…