(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä…)
Yöllä…
Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!
Sydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?
Elämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät raakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —
Miksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona ahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä, käsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain niljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi. Eikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän sanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit helisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit vapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —
Aa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään — torahampaineen, lehmänlantioineen —
Yhdeksäs päivä heinäkuuta.
Niin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut kieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?
Ah, mistä tuska?