Voi, puussa on toisen tuska toisesta!
Mutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa —, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin pahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin hyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani heidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli sinä hetkenä olevinaan — — —
Näytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria, luontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui pelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.
Kypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka kirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.
Kyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin: tänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin Visbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy missään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti kesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —
Pois, meni pois!
Pois sammui arin unelmani… ihmeellinen haamujen haave… Kuin pajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona… ja siihen kierryin. Ja esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja leikkivät… Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen…
Sammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä poikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys, on hellyyden hunajaväri, on intohimon veri…
Näinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä kaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman Sattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun, kun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!
Visbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta matkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —