Joka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti käsittää ja ainiaaksi —
Uu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli —
Isoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli rutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.
Pitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti — ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —
En tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja on yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten. Niin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä kalleimman kukan sipulin ainaiseksi!
Isoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa ovat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin, keltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä, hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä — — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä seuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin vaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin odottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä en kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit, anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee riittämään… Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen — (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään. Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin venytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella tavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä nyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan julkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee. Silloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden eroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja demimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii tunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin hänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista piittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja persoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot, millä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä ja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi savolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää tietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus. Sanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan. Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä, päämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis isänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät ne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut huomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä, mitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä satiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä, että Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa maisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän ihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.
Saimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin rakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty, niin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä ankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten hevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen antoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»…! Ja hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen kipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka, hoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf nichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän renkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota ei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera ylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä, eihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten rattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran tietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin hartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui sulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric katsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun urheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on olemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken ollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän tasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua sopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti enää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan — suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti päänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan musta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki heikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla sukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun, joka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä hetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana edessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka hieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin suru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita, käärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani tunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat elämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille oudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia köynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden plastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman henkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille konnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!
Vaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen korkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy leonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin käsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui Hanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»
Nauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se sanottiin, meni minusta luonto —
Luonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli kaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.