Ja tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti kirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä paikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut kauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä morfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana kerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —
Aivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta sohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan kuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut, istahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen dekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut vastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla sitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.
Hieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa kuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan ollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä hyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen kasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun vastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan oli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt jollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle oli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan, kun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen lantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, — kuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen varmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni sieluni edessä haamufilmi… lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se kuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut taistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran ollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä nasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin käätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti voittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan tulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat olivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin tainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan tervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa! Oli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se toinen asia.
Havahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä viattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia asioitaan.
Maisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan ennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut edes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka hetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut riittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura oli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin eliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei ottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo poljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli heillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin tavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku sutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu, oikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana kasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen maisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä antipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka minun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni, jonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt heidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa kauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein heidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän hillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten tahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan samoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet. Suhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden yhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä! Mitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki kultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua, mutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen, minä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin yhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä, liukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa nautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle riidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten sanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli olevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani ritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina katsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta suurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken, savolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen ulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että ruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet sen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin suurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste oli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi sieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni ja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla, vavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen maisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät. Hellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin kaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin, mitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä elämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja siihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä siitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin norsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat — pitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä kissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät olivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — — irtonaista se vaan oli.
Eric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!
Hyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!
Mutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli tapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.
En voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin kipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.
Lohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli vihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta piti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin mennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan. Ja tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena joskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii ja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä piiskallakin, että huomaisivat —