Me puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?
Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä, siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —
Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui, — kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella. Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia… Merkillistä, kuinka se ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin… l'ennui. Sielun sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa, metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!
Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin petos täyttä ihmistä kohtaan.
Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien: 'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!' — niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen —, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään, vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —
Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!
Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin, ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti sinuttelimme…). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät, sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.
On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!
Ericin isä… voi…!
Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella sairaanhoitajatarta asemalta —