Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että hän sen kerran huomaa.
Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat katso palvelijoita —
Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina. Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.
Eric, Eric, Eric!
Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!
Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!
Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan…
Kun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —
Koskee, koskee —
Keskikesän loppu —