No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan, arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee. Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.
Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.
Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — — venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.
Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein, vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin, päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi, — kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin, ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti… Sanomattoman kaihon herätti näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —
Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan, jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa… on tullut jo kortti Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä. Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena, kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — — minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani, Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena, sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!
Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain ja katsoi. Tunsin sen sivultakin… Ja kun vihdoin vilkasin häneen, kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti päässyt, niin kova oli virran paine.
Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja — — voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.
Mikä sitten on onnettomuus?
On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!
Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut? Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin vähästä, mitä saanut olen.