Ovilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista lähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa täynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole rovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa. Rumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.
Yhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan. Nyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea loimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen. Olimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli mielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos pölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun savukerroksen.
Ajatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan. Tiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan mökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean ääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen tyhjältä.
— Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?
— Joudu, joulu, milloin joudut: jo on paita paikattuna, pyhäliinat pyykittynä.
— En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui jouluruoasta:
— Tule, joulu, koska joudat, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi, paarman jalka, peipposen peräpakara.
— Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?
— Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:
Tule, kekri, joudu joulu, kyll' on kystä aitassani: sisiliskon silmäpuoli, sammakon sakarivarvas.