— Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei suinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.
— No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin jouluksi kenkärajansa kokoaa.
— Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä padassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä on joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.
— Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa kirnuttaisiin.
— Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina omiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole lehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen. Riski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen, että hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka kalja on tynnyrissä vetistä.
— Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka meiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida tänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?
— Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua ollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin omituisen hyvältä asua tuvassa.
— Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä, lapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!
Kaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen ryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä ei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän keinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui erinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan paras vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin tasaisempaa lämpöä.
Nostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen juotuani ojensin haarikan Matille.