— Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu suoraan.
— No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha, kun vanha ei kestänyt.
— Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.
Täytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.
— Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä leikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.
— Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin saisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en tehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa nähnyt, miten hän rähisi.
— Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi hän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua päreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä —, sanoi vain, että kun on itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun pahoja töitäsi.
Matti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa, leipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet parhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi joulukaloiksi.
Sitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli ollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut konttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina kävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan uistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei tiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut häneltä salaamaan.
Kun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin halkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.
— Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?