Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai viidenkymmenen jalan korkeuteen.
Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: "Sitä hiittä hirmunen, jonka hiiden vallan alla."
Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon. Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä senttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.
Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.
Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.
Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle. Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden kalliosta lohkaisemilta.
Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa. Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.
Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä. Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin, täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi. Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.
Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.
Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle ja olisin turvassa.