Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin huutavan rannalta: "Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä hyvänsä tapahtuukin." Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin väliajoin monta kertaa — Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa. Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja — putosin.
En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri kesti ja — käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se, joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi kuulin, jysähti kiviröykkiöön.
Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli, joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä minulle. Sanoi vain:
— Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi sinua vahingoittaa.
Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle, niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.
Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla. Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman, sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.
— Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.
— Kuule, Jussi.
— Mikä nyt?
— Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?