Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä. Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila. Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin kallio jalkojeni alla olisi vavissut.
Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin kuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa, sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen järveen.
Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut, ja tämä oli minusta pääasia.
Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet, ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin kannattamaan.
Ja kannattikin.
Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla. Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.
Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin: ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme metriä.
Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa, huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt, että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen isompaan järveen.
Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen vuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.
Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet, ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri näin kaukaa katsottuna näytti. — Käydessämme järven ympäri olivat joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli painostanut mieltämme poistui.