Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti pyöreän rakennuksen — kaikkihan täällä oli pyöreää —, joka läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta. Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti ylöspäin.
Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin sisälle? En luule.
Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään. Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos, saatikka ihminen.
Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu, huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut, olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.
Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä juotavaksi.
— Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.
— Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä saisin vatsaani.
— Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen kellarissa lietäneekään.
— Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.
— Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.