Pelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä koko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme aina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää, jonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle emme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta. Se oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.
Kun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:
— Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?
Tämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin jättiläissuureen ihmishaamuun.
— Onko sillä morsiuspuku päällään?
Tähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata, ettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.
— Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi puettu, huntu päällään.
Todistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei puhettakaan.
— Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa ennustaa.
Jo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista merkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja nälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä paikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi, vai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja valmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta ratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos matkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta mitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa saamista vai velkaa.