Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan. Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja raappi korvallistaan.

Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja, onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten, etteivät ketut siihen ulettuneet.

Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja ikävälle matkalle.

Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.

Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua. Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.

Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet, joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja kyynärpään laahustamaan eteenpäin.

Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas, koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla, vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen. Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.

Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.

Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni, huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua seuraamaan.

Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin, joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.