Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani isännältä selkään.

Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo, mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti samassa kun isäntä tuli paikalle.

Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä, joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati. Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa, koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan. Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.

Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.

Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä. Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.

Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan. Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi. Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa, niin ei saa.

Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä. Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein. Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla aikaansaavan.

Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis, läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti, että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen, että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan, josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa, silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.

Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä. Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan tuskin yrittääkään.

Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle. Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen — nuorta isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi — toisenkin tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.