Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään. Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät, on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä korvallistaan.

Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti. Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä huomannut.

Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.

Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.

Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin, yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa! Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!

Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa, ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän, laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. — Nyt tapahtui jotain, joka minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä takaisin maahan.

Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina, laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.

Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut. Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.

Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu tahtomattanikin ontumaan.

Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen. Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.