Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni, vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä. Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat. Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan, ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa sivulle.

Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.

Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä, tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan, minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin somaa ja suloista olla.

Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi, tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.

Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla, hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.

Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt, että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja linnut oli talvikelille jätettävä.

Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa, kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. — Koko pitäjä otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa ihailtiin suuresti.

Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat. Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon kirkkomaahan.

Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin. Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle vahtipaikalleni keskelle pihamaata.

Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän välistä vaipuvan mietteisiin.