* * * * *
Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska — maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.
Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:
— Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea. Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika, että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?
Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan. Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut, ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon maantie-Jaska vain yrittämään.
Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.
Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle, asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi tehty muutamassa minuutissa.
Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään! Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan. Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.
Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.