ITSELLISKOIRANA.
Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut mökkiläinen.
Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme, opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee, vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.
Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon, joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi. Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään huono.
Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten kotoiset varat keväämmäksi.
Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa, ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.
Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.
Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet "hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään, mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari jänistä juoksusta.
Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia. Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä. Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.
Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.