Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi. Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet — minun aikomukseni täytäntöönpanoa varten.
Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt molemmat puutuneet takajalkansa poikki. — Vein saaliini kotiin, ja nyt minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi käynyt.
Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän varaksi.
Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni, ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska kesä se oli.
Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan avustajana.
Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat, melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle, jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut, niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani. Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen, mutta tämä vain oli lisää huvitusta.
Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en nähnyt ainoatakaan kalaa.
Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin parani lyhyessä ajassa.
Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä, tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.
Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään. Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä, heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.