Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista. Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" — Heidän koiransa näyttivät paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä. Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan, rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa. Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.

Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.

Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.

Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten tarkoitusteni merkiksi.

Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut, olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä enää muistettako.

Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista, joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen, etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.

Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira, lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot. Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin. Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.

Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.

Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta, jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.

Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki. Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät hyvänsä.