Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni. Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.
Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun. Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän, vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.
Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi. Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.
Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. — Minä olisin tässä tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa, välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut. Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan. Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini kävisi tuossa paikassa.
Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla. Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä säilyttää.
Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.
Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta, loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman tappamana.
Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle, huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin tiheästi keuhkot toimivat.
Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana, läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.
Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea, emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.