Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien, saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.
Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan, sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä saatiin silavaa höysteeksi.
Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut, ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.
Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata. Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä. Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin. Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti, ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.
Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle. Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän metsästysmaille. — Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa perille.
Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen. Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä, ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi kelvoton.
Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa. Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku, jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään. Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.
Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki kohteliaan isännän tehtäviä.
Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään. Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti, mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä voinut urkkia olopaikastani selon.
Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa, kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.