Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.
Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.
* * * * *
Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.
Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää. Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään, pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani takaisin.
Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä, ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.
Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun. Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta melkein varastelemista.
Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja rupesin pahoin laihtumaan.
Mutta silloin tapahtui jotakin.
Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän. Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni poistanut.