Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni. Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava kuin porsas.
Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.
Silloin tapahtui taasen jotakin.
Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.
Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta, että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä samassa irti ja poistui.
Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani, ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti voiton olevan minun.
Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme, paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.
Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun. He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin sääriluutkin.
Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani, kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.
Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan. Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä. Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! — — Niin, ja jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua. Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei" ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi ämmäkin purrut karhua.