Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa. Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.
Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää, ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.
Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.
Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet, että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon. Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä toimituksessa.
Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen enää nähnyt.
Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.
Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.
Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. — Eräänä syksynä oli näet kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle, ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta ladon alle ja toin ketun pois.
Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.