Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.
Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.
Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä, koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.
Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle. Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.
Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.
Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle, jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla, mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo aivan hyvin.
Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.
Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa. Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan. Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.
Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon. Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni — ilman mitään erityistä vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni — näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä. Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.
Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat, jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.