En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain. Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli kuin silkkiä.
Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois. Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa. Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa toverinikin onnistui pelastumaan.
Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat — silloin en tiennyt mitä eläimiä ne olivat — haukkuivat että metsä raikui, ja kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.
Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut, ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut raukka!
Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.
Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.
Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni, ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.
Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni. Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin, jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti matkan päähän tultuamme.
Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.
Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja kiusankapuloita.