Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan suuhuni.
Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle. Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja virnistellen turhalle kiukulleni.
Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan, johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.
Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.
Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti kattoon kiinni.
Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa. En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan, purin häntä nilkkaan.
Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.
En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.
Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä, vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin viaton.
Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan, vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.