Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt, kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa, mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen, mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa. Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti. Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa, olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin, harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla, leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. — Myöskin Antille, renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä. Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa, ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön. Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin pelastumaan ikkunan läpi.