Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa, yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä, jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle. Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin tointani ympäri koko rakennuksen.
Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.
Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.
Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.
Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.
Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani. Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. — Oloani pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.
Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä. Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle vankilani oven. Olin taasen vapaa.
Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti ilahdutti.
Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään! Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.
Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva. Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan. Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen, että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.