Minut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina pidettävä kiinni.
Tuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle valmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien ihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä oli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet ensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja toverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan hyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.
Yritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi ankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko palata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen syyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää ensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan käytöksensä.
Mutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä päähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin päivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni itse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen kainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin taasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on rautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti varovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin muutamiin pajupensaisiin.
Nyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin päästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi sille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan visainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt koettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli tukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin, että se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt vääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta ulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani vapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en malttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta. Kolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla tunnolla poistua.
Olin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin täydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi kuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran vihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten hyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän oli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta suuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä sattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä myttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen, miten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.
Keksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin viholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes hän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että haudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä työhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle katselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti minun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta sukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se kiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.
Suunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen niskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin ajatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on pajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani vihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain minun turhille voimanponnistuksilleni.
Pelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni kiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti laskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta niitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista jokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja tultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli aina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja yrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan voineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat olleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia. Viattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en ole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.
Olen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta minulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut. Hänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma nimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen oli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. "Nallikat, nallikat" huudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin aina "Nalli" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään muuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla tästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset tuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko naurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti hävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä isännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin minulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään menestystä. En saanut muuta vastausta kuin "mikkelistä nauriit koppaan, ämmät pirttiin". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta edellinen tuotti minulle paljon surua.