Uusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni rupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se niin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen pelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen kiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen. Kuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa tilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin pakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä tappeluun.
Kauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus tuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi itse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea rekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä kertaa vaivani hukkatyötä.
Mylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista keitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse tarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo suuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi antaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha kyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu tottelemaan.
Hetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat reessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa, poistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi haistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi vieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein rohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa uuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen! Hyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan, ennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin, myllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä. Tuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan mustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä. Ja kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä riemua en ollut ikinä ennen tuntenut.
Kylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä kuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä miten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.
Talojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin sulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla kulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei yksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon, minkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun hevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista, välistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi käyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina vain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia ajamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt koko tästä lystistä niin mitään.
Jo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo vähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä hullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi kuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että pitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä tie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi minua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen nähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä voinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään hyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.
Tultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli yhtenä jauhopilvenä vain.
Niin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä hyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata rekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut kauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää täyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit poksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli lautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten avonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti paremmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä hikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin kinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi vain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään reestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan. Viaton olen minä.
Vaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis myöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja kannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon joutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä, joka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista vastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon selkänahalla. Minua se asia ei koske.