Työni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään, odottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta kunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin. Jalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona eikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta saamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että hänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut aavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni lohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois. Viattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua ruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun tunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni, että raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain, tuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.
Häpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa olleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta tehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää hunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla kepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta, erittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani alentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se ei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole ruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa läsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä. Tuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin koko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni portinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.
Jopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa, takaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa tuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään palkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.
Mutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa vihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan, kunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten väristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen sijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta oljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä ei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja jauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään pahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli minun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa. Kauhulla muistin rautahäkkiä.
Olisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta olin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli sattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli sitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli häntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän useita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että minusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva pääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi, mihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä kotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin. Mitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin viimeiset sanat: "Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen." Mutta niin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun renki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan puolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan renkituvan ja jyväaitan väliin.
Istuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan aitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa paukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan samassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi. Muutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani toiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä tuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä itse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.
Kohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta taloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi. Mutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan toisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan, talossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä vuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä salamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.
Ja kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta, onpa unta viljemmältä.
Ruuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin. Viimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat karpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään monenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni makuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään puuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun ei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.
Suureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin talon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli Antti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä aamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui. Ryhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo vuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme puheluun.