Seikkailuja saloilla ja vesillä

by A. E. Ingman

Antin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan. Sillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa sanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut. Isäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat olivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti tappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä väliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi tunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun oli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt verenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän toivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta kuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan sunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen aikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.

Antti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani isäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä haava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut hyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt tietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja isäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää korjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta sittenkin hauskin muisto elämässäni.

Ylen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt minulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei sanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri tässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään, että ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja Juorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun tuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä hameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa hevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä isäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet hevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden vallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut pahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli ilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten ihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen maantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja lisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun vastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian maantiellä kova melu ja metakka. — Antti lisäsi, että isäntä oli kotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin paljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun mustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa sotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei tuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.

Antin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa, mutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä minä akkain riidoista.

Antti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä vuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli heinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina, käytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan tasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa. Viikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän lähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.

Minä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin näin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni seurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta iltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi minulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana palatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki keittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan minulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni suloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää hetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka mikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä metsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen. Olin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa taisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin kanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.

Myös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten ilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli kaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös irroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti minua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän seudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan luultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi epäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja aitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin ainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä juhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne tuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä niitä tänne saattamaan.

Juuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin silloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin sullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja hierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot olivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani kutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen. Minun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi tavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi kotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset niittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni hyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin että Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta vähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin. Se tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana tuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju ei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti päristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin salko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo seuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä sovussa kuin ennenkin.

Seuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille asti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä kaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos hevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei isäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi jättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.

Antin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta kun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin itseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi metsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä marja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat hänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti niitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta minähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen mielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi paljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi hyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka minusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi. Männynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne sisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan huolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata, mutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä. Se on Nallin neuvo.