Päivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja otettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä. Iltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä vanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.
Illaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani maistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo kaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa kiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni. Semmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan, ja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin, hiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin hyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki revitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten sain hyvän illallisen.
Kun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin kasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En ollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt kettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli varas jo vatsassani.
Antin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä. Vanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää paistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn toisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle näyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä asiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha viholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli kuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä kovin tuntuvan muistutuksen.
Kulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti pensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon kohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.
Tullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä edessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen olin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle pahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa rauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee kellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää kavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa unhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin että hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä samassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin häntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi kuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset riitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän myöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.
Työni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen nousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin parhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä uskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli vastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä Kollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja näin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli hänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua vielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata takaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä eheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti emme koskaan enää tapaa.
Onneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan kuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä jokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän tehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta samanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin luullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää ole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan nuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni kohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.
Ymmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää terveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian hukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin etsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä päätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille rauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja onnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin varovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.
Eräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin vetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan ihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja houkuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli arvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä, kumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni, ellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä erillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut saavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko antautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin vihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa hyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään syöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään, tiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta hullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa kiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa sille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.