Toinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin heti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja kuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi koston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen koira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin, ei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.
Seutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis jatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain vaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa kaikki jäljet.
Olin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä ollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin ajaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle. Sillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. — Tämä metsä oli kuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja muurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin tähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät paljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin harvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan karhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut. Täälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat muurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua missään huomata.
Olin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun eräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei ollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin kulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon, jossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta muuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen metsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä vanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.
Jatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi, ettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan tapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta eläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja kaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta ennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa ruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman niskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat kauhistuneina torpalle päin.
En luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla vanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei näkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut luultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä kuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet saaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta aioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.
Olin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni vuorenkoloon nukkumaan.
Torpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin vaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni isäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä, läksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku pahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin torppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta ei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut useita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan. Arvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä noutamaan.
Hän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon, josta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin siis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.
Samassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat kiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin yrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski vetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana. Kämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi piikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen alapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut siirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen sankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi mitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti minua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli minun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen toinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani tutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti kotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään siirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla pölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.