Ärjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten korjautuivat minulle onneksi.
Hetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään. Hänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan miehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt näyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan pikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi kohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien sopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa huomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi kankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua ajatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja — samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.
Samassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana miehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä mukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin mielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves peloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti pelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun olimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin hiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin jaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin, ketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä poistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi rautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain lensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani kirveli siksi liian ilkeästi.
Vaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut häneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin karatessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta jollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut selväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa. Päätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun näille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri lähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.
Olin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla rauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän perästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut toimimaan päätöstäni vastaan.
Kuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta rannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä oli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä paikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua nevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää lietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain näkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne se jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun lähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului vielä kaukaa metsästä.
Mitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei sopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin paljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni. Tämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan osaksi. — Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat risuilla.
Ajattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua niin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta seuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko seuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten todellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla olikaan; täällähän oli hyvä olla.
Vasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan, riipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat vielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin kuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa. Yhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän riistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman lämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä, parhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja käynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.
Läksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan niin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos lihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää välittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten olivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne vielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis katsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti paikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.