Paikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan ihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut. Vedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.
Mutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin viereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen eri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin puolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun saadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin samassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli itselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa näin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti sen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut enempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna nallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus. Tunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin mennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa raappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se olikin haavoittanut puuta eikä minua.
Jatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan kätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko yön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin haavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat kuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat menneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka yskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.
Ymmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä vainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei osannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta niitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa kunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut kahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun hän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut olemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. — Haavoista ei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.
Tämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä pohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina päiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään vuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin korkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä, nevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen hyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun ja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan mitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.
Liikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla kasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat mustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät mesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin sianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista, kasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta iltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis kaikkialla yllinkyllin.
Kuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti. Melkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö mistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla, sillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja Antista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa Mustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.
Eräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni kaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja tuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso leveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se olisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä. Mutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen taasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime kesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa sen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät pruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää paistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili päiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai hereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä mörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin otteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin yhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin oppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän mitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, "krämppäsin", kuten pojat sanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas. Pelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään karkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa syliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.
Täten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen löimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on meikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa. Kevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän vain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on pakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja niitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain aina nurkuvaan vatsaan.
Voinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme myös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet syödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin kauan kuin sitä riitti.