Ensi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja vuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei näkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa siellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla lumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt näin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa hän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon hyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten käynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi, että siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen olopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän lunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.
Kuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin lakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan ja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän jälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä olisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä paitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa pyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet kuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti eksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut pelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari. Parempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut saada.
Pesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso kallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle oli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi rydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan luolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin että suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän, ettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä hätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei sitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola näytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut ymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä jatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei jäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla jälkemme menneet kokonaan umpeen.
Ensi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui heti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso kaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän aikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina valveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua voi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti, nukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta. Menneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian ymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.
Heräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan mitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja levottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi vihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin tarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies korkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja mies oli — Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua niin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin valpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja aukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman vähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen kysyvän: "Näkyykö sieltä mitään?" Luulin ensin olevani kartanolla, ja minun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun samassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos, ettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.
Hetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian päättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista kuin ennenkin.
Tällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin neuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se tuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin "vesilukko"-pyssyn terävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa pilkkaan.
Tiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti myöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin voinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin poistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet kintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan, kun ovat jo kaksi karhua ampuneet.
Olisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi palannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti päänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin onnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa sen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin äkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa tuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää tuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian seisoi Antti taasen linnani suulla.
Kuulin isännän alempaa huutavan: "Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko siellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli viimetalvinen."