Antin vastaus tuli surkealla äänellä: "En tiedä, mutta Piski makaa kuolleena edessäni." — Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.
Pian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta nähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään. Minä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut varauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta huolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan. Mutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa isännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa suoralla ruudilla.
Isäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä rupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti Antin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin joka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta kulkea kauniisti ohitseni.
Isäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi uudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi tahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo, jonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.
Tiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi tulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä mitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.
Kun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin kuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä lausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni viisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa Antille: "Ammu, ammu nopeasti!" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti oli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen sisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä äänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli hän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska yritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti nostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan pimeimpään nurkkaan.
Antti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen kysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:
— En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.
— Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos hän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.
— Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi, että se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös pahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon kuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.